Ei pahalla mut tahallaan

Reipasta opintosyksyä on nyt takana jo kaksi viikkoa ja olen tukehtua ärsytykseen aikuisopiskelijoita kohtaan.  Ovatko tämän päivän aikuisopiskelijat nyt sitä Saarikankaan lanseeraamaa pullamössösukupolvea? Vai missä on vika, kun vaikuttaa siltä, että aikuisilta näyttäisi puuttuvan tyystin motivaatio, organisointikyky ja ryhmätyötaidot? Kaikki on vaan täyttä paskaa ja mahdotonta toteuttaa, koska edes kaikkia kurssikavereitakaan ei tunneta. Syksy toi mukanaan ryhmään uusia jäseniä, apua! Miten siinä sitten voikaan tehdä ryhmätyötä, jos ei tiedä edes toisen nimeä. Mitäpä jos kääntyisit ympäri ja kysyisit? Ryhmätöillä on taipumusta edistyä paremmin, jos uskaltaa ensin vaikka katsoa toista varovasti kulmien alta.

Oikeasti olen onnistunut tukkimaan suuni vaihtelevalla menestyksellä. Jonkinlaisissa väleissä olisi pysyttävä, koska kuitenkin joudun heidän kanssaan työskentelemään ainakin tämän vuoden loppuun. Pitäisi keksiä rakentavia tapoja sanoa, että jokainen meistä on siellä täysin vapaaehtoisesti eikä ryhmän motivoituneemmat jäsenet välttämättä edes kaipaa mitään perässä vedettäviä.  Jos oppikirjan hankkiminen on jo niin suuri tehtävä, ettei siitä pystytä suoriutumaan, niin voisi olla hyvä hetki miettiä, josko pitäisi ensin opiskella jotain ihan muuta. Jotkut eivät pääse kirjastoon, toiset eivät suostu maksamaan kirjasta ja kolmannet eivät vaan millään voi lainata kirjaa opiskelijakaverilta ja ottaa kopioita tarvittavista sivuista, siitäkään huolimatta, että tietty määrä ilmaisia kopioita kuuluu jokaiselle opiskelijalle lukukausittain.

Tosiasiassa ihmettelen syvästi, kuinka on mahdollista, että jokainen näistä ihmisistä on ollut työelämässä jo ainakin kymmenen vuotta. Pistää väkisin miettimään, että kuka tekee heidän työnsä? Ja toisaalta, koska osalla heistä on monia satoja alaisiakin, niin kuinka se sujuu, kun kurssikaverin nimen ja yhteystietojen kysyminen on mahdottomuus? Puhumattakaan siitä, että saataisiin jotenkin jaettua tehtävät ja aikataulutettua niiden tekeminen…

Haluan huomauttaa, että opintovapaalla ollessani olen onnekas, kun pystyn siirtymään kokonaan nuorisoryhmän kelkkaan. Siellä meno ei ole kuin lastentarhassa. Haluan myös esittää toiveen: jos ajattelet alkavasi aikuisopiskelijaksi, niin mieti vielä uudestaan. Jos kerran olet jo omasta mielestäsi urasi huipulla, niin mitä edes tekisit niillä papereilla? Miksi tuhlaisit iltojasi opinahjossasi, jos arvosanoillekaan ei koskaan tule olemaan mitään käyttöä? Työnantajille kuulemma riittää, että on paperit eivätkä edes vilkaise arvosanojasi. Eikä niitä kyllä varmasti kiinnostakaan, jos aikoo jäädä saman kaupan kassalle, josta on tullutkin. Ehkä meidän näkemykset uran huipusta ei vaan ihan kohtaa.