Minulla on näinä aikoina pakottava tarve puhua ihmisistä. Pohdin paljon ihmisiä, tapaamisia ja kohtaamisia. Eroja. Niiden merkitystä. Kasvamista tässä elämässä. Mietin jopa kohtaloa, johdatusta- miksi sitä nyt sitten nimitetäänkään.
Mietin päiviemme määrää, ja tapaa, jolla ne käytämme.
Miksi? Ensinnäkin siksi, että minulla on aikaa siihen. Koska asun nyt yksin, minulla todellakin on aikaa siihen. Pohtimiseen. Siihen,että istun vaikkapa puoli tuntia käsi poskella lasittunein silmin ja tuijotan ''ei yhtään mihinkään''
Että haahuilen kaupungilla, tai halailen puuita ollessani koiran kanssa ulkona. Aikaa on.
Mietin,kuten toisenkin blogini puolella, tuota yhteyttä- joka joko on, tai ei. Joka voi olla niin hämmentävä, syvä ja selvä- että se salpaa melkein hengityksen,kun sen ymmärtää.
Kun yhtäkkiä ymmärrät lukevasi toista, jopa tuntematonta ihmistä- kuin avointa kirjaa.
Näkeväsi sieluun asti,aistivasi toisen tuskan, kivun ja onnellisuuden tai sen toisen puolen määrän. Vaikka hän kertoisi sinulle sanoissaan muuta, näet- miten asia on.
Tämä on hämmentävää,sillä tätähän ei todellakaan tapahdu kaikkien ihmisten kanssa, vain niiden - joiden kone käy samalla kierroksella kuin sinun omasi.
Mitä enemmän tätä mietin, sen hienommalta minusta tuntuu. Tätä on hämmentävä tajuta itsekään, ja jopa hieman typerä lauseiksi kirjoittaa. Minulle se kertoo siitä,etten anna enää elämän mennä hukkaan. Hukkaan ihan itseltäni.Kertoo siitä, että vauhti alkaa olla riittävän hiljainen ja sen, että haluan, jaksan ja voin olla kiinnostunut muusta, kuin itsestäni, Hyvinvoinnistamme, jaksamisestamme. Kaikesta siitä, mikä vaan on meitä vuosikaudet pitänyt otteessaan.
Ohimennen mieleen tulleet ajatukset tässä vuosien saatossa, ja nopeasti kohdatut ''entäs sitten jos'' asiat - tai jopa ihmisetkin -onkin mahdollisuus kokea oikeasti.
Kun on aikaa.
Kun itse on ehyempi.
***
Elämä käy aina vain ehyemmäksi, mitä pidemmälle kulkee.
Pidän siitä.
Kun on aikaa.
